14.12.2016

Ylen tilanteessa ei ole voittajia

Seurasin tänään koulutyötäni varten Twitteriä ja huomasin, että Ylen ajankohtaistoimituksen päällikkö Jussi Eronen on eronnut tehtävästään. Siitä ei kulunut kovin montaa hetkeä, kun Sipilä-gaten kohteena ollut Salla Vuorikoski teki samanlaiset johtopäätökset.

Ilta-Sanomien haastattelussa Eronen sanoo, että eropäätös oli kypsynyt useita viikkoja ja ns. Sipilä-gate vaikutti huomattavasti päätökseen.
"Päätoimittaja halusi muokata juttua Sipilän painostuksen jälkeen. Muuttaa sisältöä, poistaa faktoja, poistaa paikkansa pitävän grafiikan informoimatta siitä lainkaan esimiestä tai jutun tehneitä toimittajia."

Eronen sanoo viimeise pisaran olleen sen, että kun hän halusi yksinkertaistaa ajankohtaistoimintaa, tehtiinkin väliaikaisjärjestely, jonka myötä himmelistä tuli entistä sekavampi.

Oma tunnelmani Ylen viime viikkojen kohusta on surullinen ja järkyttynyt.
Luulen, että somessa moni tulee sanailemaan asiasta nokkelasti, tekemään sketsejä, irvailemaan jne.

Minusta tässä tilanteessa ei ole kuitenkaan voittajia.
Tästä ei hyödy kaupallinen media, ei Yle, eivät kansalaiset, tuskin Sipiläkään pitkässä juoksussa.

(Sanon, ettei kaupallinen mediakaan hyödy, sillä luottamus median riippumattomuutta kohtaan voi ihan yleisesti laskea. Tuskin tilaajamäärät- tai klikitkään merkittävissä määrin lisivät.)

Jotkut voivat tehdä hyvän rekrytoinnin Vuorikoskessa ja Erosessa, mutta kokonaiskuvassa jäädään pahasti miinukselle.

Sen sanon, että jos naisen johtamassa mediassa olisi tällaisia sotkuja, olisi päätoimittaja jo vaihdettu tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Jääskeläinen ajattelisi Ylen parasta, hän kantaisi vastuun ja irtisanoutuisi, riippumatta siitä, kokeeko hän toimineensa oikein vai väärin.

Luulen, että moni muukin journalisti miettii Ylestä lähtöä. Suomen mediamarkkinat ovat kuitenkin pienet eikä työpaikkoja ole loputtomasti.
Ja Ylellä on yhä resursseja tehdä laadukasta journalismia.
Yle on monelle tärkeä. Minäkin rakastan Yleä!

Voin vaan kuvitella miltä Ylessä työskentelevistä toimittajista nyt tuntuu. Heidän asioistaan keskustellaan, ja samalla heidän mahdollisuudet osallistua keskusteluun ovat heikot, koska mm. hallintoneuvoston pj Kimmo Kivelän mielestä taloon kuuluvat asiat tulisi käsitellä talon sisällä.
Ne, joilla olisi eniten aiheesta tietoa, eivät saa tai uskalla puhua.
Ei kukaan varmasti halua riskeerata omaa työpaikkaansa.
Varmasti ärsyttää, että "ulkopuoliset huutelee" heidän asioistaan. Moni kokee, että kaikki hyvin tehty työ sivuutetaan tässä keskustelussa.
Samalla kyseessä on kuitenkin verovaroin rahoitettu julkinen palvelu, joten "yleisön huuteluun" meillä kaikilla on oikeus.

En tiedä, mikä on tilanteeseen oikea vastaus. Jonkinlaista kriisiviestinnän ammattilaista ja ulkopuolista sovittelijaa varmasti kuitenkin kaivattaisiin.
Ei ole oikein, että tilanteessa vaietaan.
Tarvitaan tiekartta, jonkinlainen suunnitelma, Ylen luottamuksen lisäämiseksi, koska julkisin varoin rahoitetulle mediapalvelulle on yhä tarvetta.

16.11.2016

Etelä-Afrikka

Kuka pelkää mustaa miestä?

Minä pelkään.

Kun isot mustat miehet mölisevät keittiössä ruokaa laittaen, pelkään, että sinne mennessä he alkavat ahdistella minua. Kun menen suihkuun, pelkään, että joku on oven takana vaanimassa. Kun syötän avainta huoneeni oveen, kiroilen mielessäni omaa hitauttani.

Näitä kunniallisia, haisevia, mustia työläisiä haalareissaan.

Minut on opetettu pelkäämään.
Se on surullista.

Oikeastaan olen kateellinen heidän yhteisöllisyydestään. He työskentelevät ja nukkuvat yhdessä. Ulkoa kuuluu heidän iloinen naurunröhötyksensä.

Olin kaksi viikkkoa samanlaisen yhteisöllisyyden osana. Söin, ”työskentelin” ja jaoin huoneistoon samojen YGAP-kurssilaisten kanssa.
Se oli mukavaa vaihtelua suomalaiseen yksilökeskeiseen kulttuuriin.

Todellisuudessa työläiset eivät ahdistelleet Plettenberg Bayn hostellin keittiössä minua. He antoivat tilaa, eivätkä edes yrittäneet jutella minulle. Suihkun luona ei väijynyt ketään.

Tämä maa on paljon muutakin kuin rumat rikostilastot.

15.9.2016

Asioilla on tapana järjestyä

Palaset ovat loksahdelleet elämässäni viime aikoina aika mukavasti paikoilleen.

Alla muutama esimerkki.

Case asunto
Ongelma: Haaveilet yksin asumisesta, mutta yksiöiden vuokrat ovat korkeita. HOASin arpa ei ole tuottanut tulosta.

Ratkaisu:
Kaverilta vapautuu edullinen yksiö.

Ongelma 2: Saat tiedon uudesta asunnosta kesken kuukautta, joten et ole ehtinyt irtisanoa vanhaa ajoissa. Olet kuukauden ajan kahden asunnon loukussa.

Ratkaisu:
Huomaat sattumalta, että kaverisi etsii Facebookissa edullista risteilykorttia kaverilleen. Sattumalta sinulla lojuu juuri oikeanlainen kortti sängyn vieressä.

Sovitte tapaamisen. Ojennat kupongin kaverille. Kaverin ongelma ratkeaa.
Kun vaihdatte kuulumisia, tulet maininneeksi ohimennen kahden asunnon loukusta. Kaveri tietää heti, kuka kaipaa asuntoa. Yhyttää meidät.

Uusi, tuleva alivuokralainen kiittelee, että kävipä kämpän löytäminen Helsingistä kätevästi.


Case opinnot
Ongelma: Menen pakolliselle kurssille. Kurssi on sisällöltään ja toteutukseltaan itsesi mielestä epämiellyttävä. Lähdet kiitämään. Mietit kurssin hyväksilukemista aiemmilla tradenomin opinnoilla tai siirtämistä myöhempään toteutukseen iltaryhmässä.

Ratkaisu:
Koulutusohjelmamme johtaja postaa Facebookiin kiinnostavan kurssin, jossa tehdään oikeaa journalistista projektia ison media-alan yrityksen kanssa. Postauksessa mainitaan, että projektilla voi suorittaa juuri sen kurssin, jota olet nyt välttelemässä.
Haet kurssille ja pääset.


Case ruokailu

Menet ruokailemaan. Suuntaat opiskelijalounaalle Aalto-yliopistolle Runeberginkadulle, koska siellä on aurinkoinen ulkoterassi.

Ongelma: Terassilta on viety kaikki ulkokalusteet pois. Ajattelet syöväsi sisällä, mutta tarjolla oleva ruoka ei ole tällä kertaa hääppöistä. Mielesi tekee kalaa.

Ratkaisu:
Päätät suunnata Musiikkitalon opiskelijaruokalaan katsomaan, mitä on tarjolla.
Näet, että opiskelijat syövät ulkona auringossa. Ruokana on kampelaa.

Case työ
Ongelma: Valittelet, kun ei ole töitä. TTT-vuoroja ei ole herunut perehdytyksen jälkeen ja freejuttujakin pitäisi alkaa taas myymään.

Ratkaisu:
Saat vielä samana päivänä soiton, jossa tarjotaan erään tehtäväksi erään lehden pääjuttua.
Kuluu toinen päivä, ja saat tekstarin, jossa tarjotaan uutisvuoroja viikonlopulle.

9.9.2016

Syksy on täällä!

Tässä muutamia elokuun lopussa Hakaniemen torilta kuvakerronnan kurssille ottamiani kuvia.
Käytössäni oleva kamera on Canon EOS M.

Kuvissa pyrin välittämään torin tunnelmia kello seitsemän ja kahdeksan välillä aamulla sekä seitsemän ja kello kahdeksan välillä illalla.

Tällä blogialustalla kuvat eivät ole ehkä täysin edukseen, mutta kumminkin.

Mukavaa syksyä kaikille!





1.3.2016

Osaatko sinä googlettaa?

Olen Tiedonhankinta 2-tunnilla parhaillani.
Katson, mihin kaikkeen google pystyy.
Tulos yllättää minut.

Alla yksi esimerkki: Datasetit saa tuotua suoraan linkillä näkyviin omaan julkaisuun; kuten tähän blogiin.



t. Kati

30.1.2016

Julkista työtä tekevän ei tarvitse sietää ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua


"Oletko Jari Porttilalle sukua? Silmäpusseistasi voisi niin päätellä."

"Vatsasi on iso."

Esimerkiksi tällaisia kommentteja saavat joka aamu viideltä töihin heräävä radion aamujuontaja ja Ylelle tv-ohjelmaa tekevä, erittäin pieni ja siro nainen.
Aivan älytöntä.

Millä oikeudella ihmiset arvostelevat toisen ulkonäköä? Ulkonäkö, okei, se näkyy ulospäin, mutta on a) asioita, joille ei voi mitään ja b) joille ei tarvitse haluta tehdä mitään c) kaikkia ei voi eikä tarvitsekaan miellyttää, d) osa palautteista on sellaisia, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Kuten tässä tapauksessa tämä iso maha. Tummat silmäpussitkin voivat sopia hyvin jonkun habitukseen. Se on makuasia.

Kysynkin arvostelijoilta: Kuinka mukavaa Sinusta olisi kuulla ulkonäköösi liittyvää arvostelua?

Moni ajattelee, että jos on julkisessa työssä, pitää sietää kovaakin kritiikkiä. No, niin onkin. Mutta kritiikin tulee olla asiallista ja kohdistua henkilön työhön, tässä tapauksessa vaikka ohjelman sisältöön tai mitä päästää suustaan, ei siihen, miltä näyttää. Missikisat ovat sitten ehkäpä asia erikseen, enkä lähtisi arvioimaan missejäkään enää kisojen jälkeen.

Toivon politiikoille, toimittajille, näyttelijöille ja muille julkista työtä tekeville kunnioitusta.
Emme voi vaikuttaa kaikkeen ja vaikka voisimme, ei meidän kaikkien tarvitse olla samasta puusta veistettyjä. Sellainen olisi tylsää.

24.1.2016

Filippiinit pakettiin


Terve!

Suomeen on palattu reilu pari viikkoa sitten. Koska aloitin matkabloggauksen, viedään sekin nyt loppuun.
Eli: Terkut Filippiineitä. Nahkani sain kuin sainkin tummumaan.
Koska matkakertomukseni ei ole aukoton, kerron tänne nyt vielä pääpiirteittäin, miten matka meni, ja kuinka se päättyi.

Dumaguetesta meidän oli tarkoitus lähteä valumaan kohti pohjoista, Bacolodia. Olimme ottaneet sieltä jatkolennon kohti Manilaa.

Pohjois-Negroksessa olisi varmaan ollut paljon nähtävääkin, mutta kun kun paikallisen matkatoimiston työntekijä ehdotti meille päiväretkeä Siquijorin saarelle ja emme sinä päivänä enää ehtineet laivaan, mietimme, että miksemme viettäisi paria viimeistä päivää Bacolodin sijaan siellä. Niin toimittiin. Itse asiassa, meidän oli tarkoitus olla siellä vain yksi yö, mutta viihdyimme niin hyvin, että olimme kaksi.

Majoitumme japanilaisen pariskunnan omistamaan Villa Marmarineen.
Se oli hyvin kauniilla paikalla, ja mökit olivat siistejä. Saapumisen jälkeisenä päivänä vuokrasimme 20 eurolla mopotaksin, joka ajoi meitä saarta ympäri nähtävyyksiä esitellen. Saarella on noin 72 kilometriä rantaviivaa.

Kahden yön jälkeen lähdimme ennen kukonlaulua kohti satamaa ja lautalla takaisin Negrosiin. Söimme viimeistä kertaa aamiaisen tutussa sveitsiläisessä ravintolossa. Sitten olikin jo aika hypätä Bacolodin bussiin. Tie Bacolodiin vei sisämaan kautta. Maisemat olivat aivan huikaisevan kauniita. Tie nousi vuoristoon, ja ylhäältä näki kauas; alas vehreille pelloille ja merelle. Kuvia en saanut linja-auton verhojen välistä kunnolla otettua.

Pysähdyimme kaksi kertaa noin kuuden tunnin matkan aikana. Ensimmäisellä kerralla heräsin, ja olin niin ärtynyt unieni keskeytymisestä, etten jaksanut nousta. Toisella stopilla kävin vessassa ja ostin pomelon. Luulin ensin, että se oli kuivunut, koska en tahtonut saada sitä auki. En ollut koskaan aiemmin ostanut pomeloa. Vieressäni ollut mies, jolla on musta, karvainen luomi poskessaan, otti pomelon ja näytti, kuinka se kuoritaan oikeaoppisesti.

Isosta pomelosta riitti syötävää vielä Bacolodiin päästyä. Kaisakin sai maistiaiset. Vieressäni istunut mies koitti muuten jutella kovasti ja kyseli, olenko Facebookissa. Tähän vastasin kieltävästi.

Sitten yht'äkkkiä Bacolodia lähestyämme huudettiin, että lentoasema. No, me jäimme pois ja kohta tuli jokin minibussi, joka vei meidät kentälle paikalliseen tasoon hyvin suolaiseen hintaan. No, ainakaan ei tarvinnut miettiä jatkokyytiasiaa sen kummemmin, ja vältimme keskustan ruuhkat.

Söimme eväät lentoaseman pihanurmikolla ja menimme turvatarkastuksen jälkeen hierojalle. Lento lähti reilun tunnin myöhässä.

Manilassa oli kaoottinen meno, kuten aina. Kaisan jalkojen välistä vipelsi rotta lähtöiltanamme. Ihmettelin, mitä hän huudahti. Torakoista en viitsinyt hänelle mainita, mutta hän saattoi huomata ne itsekin.

Menimme rantabulevardille syömään eväitä, mikä oli virhe, koska meiltä tultiin kerjäämään salaattia. Ja banaania.. Ja kohta vielä toistakin eväsbanaania.
Yksi paikallinen yritti hätistää kerjäläistä huutamalla tälle jotain, mutta tämä ei nakannut kakkaakaan. Ja kun me olimme miehelle vihaisia ja pyysimme häntä jättämään meidät rauhaan, hän oli hämmentynyt. Hän ei ymmärtänyt yhtään suuttumustamme, vaan yritti naama pokerilla keskustella kanssamme, mm. kysellen, mistä olemme kotoisin.

Otimme hotellin auton viemään meitä kentälle. Seitsemän kilometrin matka vei aikaa 1,5 tuntia. Ruuhkassa seisominen oli stressaavaa. Olimme kentällä check-inissä kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Meille ehdotettiin, että olisimme pidentäneet vierailuamme Manilassa kahdella yöllä. Kone oli lähes täynnä. Saimme paikat eri puolilta konetta. Korvaus parin päivän viivästyksestä olisi ollut hyvä, mutta Kaisa oli kipeänä ja minulla oli kesätyöhaastattelu sovittuna perjantaille. Lähdimme ja pääsimme kotiin.

Matka kulki siis: Manila- Tagaytay- Batangas- Puerto Galera- Pandan Islands- San Jose- Coron Town- El Nido- Puerto Princesa- Cebu- Dumaguete- Siquijor- Bacolod- Manila -reittiä. Kilometrejä taitettiin karttapalvelun perusteella 2012, joista arviolta puolet laivalla ja bussilla.

Palaan ehkä vielä myöhemmin blogissani siihen, keille reppumatkailu Kaakkois-Aasian suunnalla sopii.

Rakkauden ilmenemismuodoista


Haluaisin, että joku rakastaisi minua, kirjoitin eräälle.
Sitten katsoin peiliin ja aloin miettimään rehellisesti, että riittääkö minulle se, että minua rakastetaan, vai haluanko, että minua rakastetaan omalla tavallani - itseni tunnistamalla tavalla.

Rakkaushan voi ilmetä todella monin eri tavoin. Joku voi rakastaa, vaikka ei toisi sitä esiin verbaalisesti tai tekojen kautta. Tai sitten voi olla, ettet huomaa, että joku rakastaa sinua teoin, koska ne puuttuvat omalta rakkauden tekojen listaltasi.

Voiko rakkautta olla, vaikkei sitä aina voi, halua tai uskalla ilmaista?

Varmasti voi.

Jos ja kun joskus pariudun, on tärkeä muistutella itseäni, etteivät kaikki ilmaise itseään samalla tavalla kuin minä.

Ja jos he eivät ilmaise itseään kuten minä, ei se tarkoita, että tunteita olisi yhtään sen vähempää.